Inarijärven retki 2015
Inarijärven retki 1.8. - 9.8.2015 - Paras melontaretki
Olen ollut elämäni parhaalla melontaretkellä. Lisään tähän toistaiseksi, koska edessä on toivottavasti vielä monta ihanaa retkeä. Tällä en myöskään tarkoita sitä, etteikö aikaisempien joukossa olisi erittäin onnistuneita retkiä. Tai etteikö kesän Norjan retkellä isoissa valtameriaalloissa keinuminen tai Saaristomeren jatkoilla yöllä tehty Porkkalan selän ylitys olisi olleet suurinpiirtein parasta, mitä olen tehnyt kajakissa istuen. Kyseessä on seuran Inarijärvelle elokuun alussa tekemä retki. Tässä retkessä oli kokonaisuudessaan jotain poikkeuksellisen onnistunutta.
Retki alkoi lauantaina 1.8. kello seitsemältä aamulla, jolloin lähdimme ajamaan vajalta kohti Inaria. 1153 km seuran bussissa, pysähdys vain tarpeellisia taukoja varten. Pohjoisemmaksi tultaessa porot viihdyttivät ruuhkasuomalaisia näyttäytymällä tien reunoilla, jolloin piti tietysti hidastaa vauhtia. Muuten posottelimme kovaa kyytiä kohti Uruniemen leirintäaluetta, jonne saavuimme klo 23.50 illalla, kaikki istumiseen käytetyt kehon paikat jokseenkin puutuneina. Ensikosketus Inarijärveen pyhäaamun uinnilla rannalta, joka oli muutaman metrin etäisyyydellä mökistämme. Vesi oli varsin virkistävää mutta ei kuitenkaan hyytävän kylmää. Lähtö oli vasta klo 12, joten aamulla oli mukavasti aikaa nukkua pitempään ja pakkailla rauhassa.
Juuri kun olimme lähdössä melomaan aamun usva hälveni, vesisade lakkasi ja aurinko tuli esiin. Meloimme tyynessä kelissä kohti ensimmäistä taukopaikkaamme Pielpavuonoa. Autiotuvan pikaisen tarkastuksen jälkeen lähdimme kävellen kohti Pielpajärven erämaakirkkoa. Metsä oli jokseenkin harvaa, matalaa mäntymetsää ja sen läpi kiemurteleva polku todella kaunis. Polun varrelle osui muutama pieni järvi ja suo, välillä mentiin pitkospuita pitkin. Kirkko oli pieni ristinmuotoinen puukirkko, nykyinen rakennus vuodelta 1760. Sen syrjäinen sijainti ihmetytti, mutta opastaulusta selvisi, että kirkon vieressä on aikoinaan ollut talvikylä. Kirkkokäynnin jälkeen jatkoimme melontaa koilliseen kahta hautuumaasaarta kohti. Hiekkaisia saaria on aikoinaan käytetty hautaamiseen ettei petoeläimet kaivaisi esiin vainajia. Teimme pienen kierroksen isommalla saarella, ja löysimme puisia ristejä ja hautakuoppia. Hautuumaasaarelta meloimme läheiselle Ukkosaarelle. Ukkosaari on vanha palvontapaikka, 30 m korkea ja erottui maisemassa selvänä nyppylänä jo lähtiessä Uruniemeltä (1). Saaren laelta oli todella hienot näkymät. Ukolta jatkoimme kohti ensimmäistä yöpymispaikkaamme Hietasaarta. Illalla laitoimme nuotion rannalle ja istuimme sen äärellä syömässä. Saarella olevan kalastusmajan isäntä tuli aamuvarhaisella moikkaamaan, tiedusteli kansallisuuttamme ja esitteli saamansa kalasaaliin (tässä järjestyksessä). Lupasimme tietysti lähteä jälkiä jättämättä.
Maanantaina jatkoimme ensin koilliseen Varanki- ja Kotkaniemien väliseen lahteen. Kapean kannaksen ja huikean 1,5 m kanto-osuuden jälkeen meloimme Viimassaaren eteläpuolelta kohti seuravaa leiripaikkaa eli Kahkusaarta. Kahkuniemen laituriin kiinnittyi sittemmin Esko Kajaanista moottoriveneellään ja muutamaa tuntia myöhemmin Eskon kaveri Mauno katamaraanillaan, hänkin alunperin Kajaanista, ja kumpikin ahkeria Inarillakävijöitä. Sain Eskolta solmuntekoapua ja muutaman lasin punaviiniä mielenkiintoisilla jutuilla höystettynä. Onneksi piti sopia muiden kanssa nukkumapaikkajärjestelyistä, muuten en olisi päässyt millään lähtemään pois koska hyviä juttuja olisi epäilemättä riittänyt loputtomiin.
Tiistaina matka jatkui Kasariselän saaria myötäillen Iso-Saunarin pohjoisniemen kautta ja edelleen Reposaarten välistä kohti Kallovuonoa. Halusimme tarkistaa vuonon pohjassa olevan venetien. Paikka oli pusikkoinen eikä myöskään sopinut leiriytymiseen. Leiripaikka löytyi kuitenkin viereiseltä niemeltä. Maasto näytti aluksi vähän epätasaiselta ja rämeikköiseltä, mutta sieltä löytyi kuitenkin ihan hyviä telttapaikkoja. Niemellä näkyi siellä täällä epämääräisiä kasoja, jotka paremmin perehtyneet tunnistivat karhunjätöksiksi. Emme näistä säikähtäneet sen kummemmin, eiköhän ihana melojatuoksu olisi pitänyt loitolla kaikenkokoiset petoeläimet. Asko meni kalaan ja sai muutamia pieniä harreja ja haukia, jotka kypsensimme nuotiossa.
Keskiviikkoaamuna pilvet alkoivat rakoilemaan lupaavasti jo aamiaisen aikana. Matkalla kohti Kuuvan kanavaa jouduimme pitämään ns välppäystauon (tarkoittaa melottaessa vaatekerrosten vähentämistä). Pilvisten ja vähän sateisten päivien jälkeen aurinko paistoi nyt täydeltä terältä. Maisemat näyttivät entistä kauniimmilta valaistuksen parantuessa. Pidimme lounastauon pienellä saarella Kuhesjargan kapeikossa. Täältä jatkoimme matkaa Pisterin autiotuvalle. Pisteri on hieno paikka pienessä lahdessa, ja mitä ilmeisimmin kalastajien suosiossa. Siellä oli yksi vene kun tulimme, toinen kävi kääntymässä, kolmas tuli lounastamaan ja neljäs kiinnittyi laituriin vielä myöhään illalla. Illalla hengailimme taas nuotiolla uusien ”kalakavereidemme” kanssa. Tilasin heiltä nierää ja nieriää tuli, onnettoman pienen mutta todella maukkaan makupalan verran.
Torstaina oli jälleen pilvistä ja poikkeuksellisesti jopa vähän tuulista, kun lähdimme melomaan Pisteristä luoteeseen kohti Inarijärven keskellä olevaa saarijonoa. Vastatuuli ei pahemmin kuitenkaan häirinnyt kun meloimme Vasikkaselän yli Pahtasalmensaarten väliseen salmeen. Turvesaarelta löytyi kaunis pieni poukama lounastauon pitämiseen. Täältä jatkoimme Kuorpa- ja Lihasaarten välistä Koutukinsaaren eteläosassa olevaan pieneen sisälahteen. Täällä pidimme pienen teknisen tauon, ahkerimmat olivat heti etsimässä mustikoita. Sitten kiersimme Varttasaaren ja meloimme Suovanuoraa pitkin Kärppäsaaren autiotuvalle. Täällä oli ruuhkaa. Yhden melojapariskunnan lisäksi paikalla oli kolme moottorivenettä, jossa heilui Norjan lippu, ja oliko vielä joku kalastajakin. Sateisen kelin vuoksi kaikissa tuvissa oli paljon ihmisiä ja tavaroita, joten useimmat meistä päätti nukkua teltassa. Norjalaiset olivat kahdeksatta kertaa jokavuotisella Inarijärvenretkellään ”koska Inarijärvi on niin ihana paikka”. Heillä oli mukanaan telttasauna. Saimme suureksi onneksemme kutsun saunomaan, ja meitähän ei olisi saanut sieltä pois millään. Sauna oli yllättävän hyvä ja koko konstruktio varsin nerokas. Ilta venähti, osaksi siksi ettei oikein tajunnut kellon olevan niin paljon koska keskiyöllä oli edelleen hyvin valoisaa.
Perjantaina jatkoimme matkaa Kärppäsaaresta Tavesaaren ja Tuurakivensaaren väliseen salmeen ja täältä Kovasaaren itäpuolelle. Tästä pujahdimme Kaamassaaren pohjoispuolella kulkevaan pitkään salmeen. Ruokatauon pidimme salmen keskellä olevassa Martinsaaressa. Täältä matka jatkui edelleen Pienen Kaamassaaren ja Kaamassaaren välisestä kapeikosta Kaikunuoralle. Tässä pysähdyimme ensin Täyssinän rauhan rajamerkin kohdalla, ennenkuin jatkoimme tarkastamaan Tyllylahden autiotupaa. Päädyimme äänestyksen tuloksena lopulta kuitenkin salmen toisella puolella olevalle Punaiselle tuvalle. Teltanpystytyksen jälkeen lähdin iltalenkille: Kaikunuoran eteläreunaa itään, sitten Taplasaaren ympäri myötäpäivään ja takaisin pitkin Kaikunuoran pohjoisreunaa. Oli niin hiljaista, että kuului ainoastaan kun mela osui veden pintaan. Lopulta sekin alkoi häiritsemään ja piti pitää pieni tauko ja vain nauttia täydellisestä hiljaisuudesta. Illasta Punaisella tuvalla tuli mukava. Nuotiolle osui kalastajia, joilla riitti jälleen loputtomiin kala- ja muita juttuja.
Lauantaina eli viimeisenä melontapäivänä meloimme Punaiselta tuvalta Maanmittarinsaarelle ja edelleen Moossinasaaren pohjoisreunaa pitkin Pitkä-Mauralle ja siitä Korkia-Mauralle eli saarelle, jossa on kuuluisa jääluola. Vedimme kajakit grillipaikan kohdalla rannalle, söimme ensin lounasta ja kapusimme sitten kivenjärkäleillä tasapainotellen jääluolaan. Luola oli yllättävän iso ja ehdottomasti näkemisen arvoinen. Jääluolalta oli enää muutama kilometri Vaskoniemeen ja Lapin Leukkuun, joka oli retkemme päätepiste. Saunan lämpenemistä odotellessa saimme pienen opastuksen paikan isännältä. Retkenvetäjät saunoivat ensin ja lähtivät sitten taksilla hakemaan autoja Uruniemestä. Sillä välin me muut saunoimme, söimme, pitelimme sadetta, purimme kajakit ja kannoimme ne ylös rinnettä odottamaan lastausta. Pääsimme lähtemään kohti Ivaloa laskettuun aikaan eli puoli seitsemän maissa. Ivalossa kävimme syömässä ravintola Kultahipussa. Listalla ei ikävä kyllä ollut koko viikon himoamaani nieriää mutta poronkäristys oli oikein hyvää. Sitten teimme jotain hyvin järkevää - ajoimme Rovaniemelle saakka retkeilymajaan, jonne saavuimme puolenyön aikaan. Seuraavana päivänä matkaa oli siis jo taitettu muutama sata kilometriä kun jatkoimme kohti Helsinkiä ja kahvila Regatan jonoa, jonka ohi tuuppasimme trailerin noin yhdeksän aikaan illalla.
Mikä sitten teki tästä retkestä sellaisen että suru retken loppumisesta alkoi hiipimään puseroon jo sen loppupuolella? Inarilla aiemmin käyneet ovat kehuneet sitä vuolaasti ja pitäneet paikkaa ehdottomasti käymisen arvoisena, joten odotuksia oli kieltämättä jonkin verran. Mitä tahansa ajatuksia ja odotuksia olikin ennen retken alkamista, meidän retkemme oli uusi luku näiden kertomusten sarjassa. Lyhyin ja yksinkertaisin vastaus kysymykseen olisi, että tällä retkellä oli koko ajan todella hauskaa. Siitä on aikaa kun olen viimeksi nauranut niin paljon yhdeksänä perättäisenä päivänä. Kokoonpano oli paitsi onnistunut, myös määrältään sopiva. Porukka pysyi hyvin kasassa eikä hajonnut pienempiin kuppikuntiin, mikä tapahtuu luonnostaan kun osanottajia on enemmän. Retkellä oli koko ajan hyvin positiivinen ilmapiiri, ikäänkuin kaikki olisivat olleet onnellisia siitä että oltiin vihdoin Inarilla, ja mukana retkellä, joka kevään ilmoittautumisessa täyttyi minuutissa. Ilmapiiriin vaikutti myös erinomaiset retkenvetäjämme. Koko retki oli selvästi todella huolella suunniteltu, ja sen toteutus meni ihan nappiin. Olimme kaikki yhdessä lomalla nauttimassa, emme suorittamassa. Retki eteni suunnitelman mukaan mutta hyvin kiireettömästi. Huomasin jossain vaiheessa olevani täysin stressittömässä mielentilassa, ensimmäistä kertaa noin 35 vuoteen.
Oli mukavaa että päivämatkojen pituudet vaihtelivat, ja ettei tavoite alun perinkään ollut kiertää pikavauhtia koko järven ympäri. Useimmiten tulimme niin hyvissä ajoin seuraavaan yöpymispaikkaan että aikaa jäi paljon leirin pystyttämisen ja syömisen lisäksi myös kalastamiseen, marjojen poimimiseen, yleiseen hengailuun ja jutusteluun muiden järvellä liikkujien kanssa. Mukavaa vaihtelua tuli myös siitä, että kahtena päivänä lähdimme liikkeelle vasta klo 12. Kaikki saivat varmasti nukuttua riittävästi, ja seuraavana aamuna saattoi syödä aamiaista ja pakkailla kaikessa rauhassa. Meillä oli myös tuuria sään suhteen. Vaikka oli enimmäkseen pilvistä eikä kovin lämmintä, tuulta oli vain vähän ja sateet sattuivat kohdalle kun istuimme kajakissa.
Inarijärvi on luonnonkauneuden osalta ihan omaa luokkaansa. Jokin näissä maisemissa herkisti erikoisen paljon, kauneuden lisäksi varmaankin hiljaisuus ja erämaanomainen koskemattomuus, kun asutusta on niin vähän. Mykistävää luonnonkauneutta on myös muualla, joten tämä selitys ei yksinään riitä. Kenties vaikeasti määriteltävissä oleva "Lapin taika" oli yksi osasyy retken onnistumiseen. Täällä oli niin hienoa, että ehdottaisin että seura järjestäisi useammin retken Inarille. Koska seuran säännöt eivät puolla saunan lauteilla tai muuten salakähmäisesti tehtyjä ilmoittautumisia, voisin tässä julkisesti ja kirjallisesti ilmoittaa kiinnostukseni osallistua seuraavalle Inarijärven retkelle. Elokuussa 2016 sopii mainiosti.
(1) Raimo O. Kojo: Inarijärvi – mystinen Saamenmeri http://www.saariselka.net/kesa04/jutut/inarinjarvi.html
Kirjoittanut Mia Winkler
